Ihana, kamala kaipaus.

Tupakkaa ja kahvia. Aamu on lämmin, mutta kolea samanaikaisesti. Lintujen konsertti nostaa jostain syvältä sisältäni kahden vuoden takaisen kaipuun. Se oli masennuksen täyttämää aikaa, mutta aamuöiden haikeus ja kauneus oli turvallinen. Heräsin jokaikinen yö puoli kolmelta, istuin sisäpihan penkillä ja poltin tupakkaa kera vahvan tummapaahdon. 

Miksi sellaista aikaa voisi kaivata?

Koska se olin minä. Nuoruudesta asti masennus kietoi minua peittonsa sisään, tuuditti liian lyhykäisiin uniin ja herätti ennen postimiehen juoksuaskeleita rappukäytävässämme. En tiennyt muusta, en tuntenut muuta. Se olin minä ja se oli minussa. Synkkyydessään turvalliset vuodet; tuttavalliset yöt, pelottavat päivät, yksinäisyys ja alati kylmä.

Olen muuttunut. Kasvanut, ehjemmäksi paikkaantunut. Yksin se ei olisi onnistunut, olen tarvinnut apua enemmän kuin olisin halunnut. Mutta nyt olen tässä. Hymyilen linnuille ja naapurin kissalle, joka hullaantuu niistä täysin. Haluan ymmärtää kaipuutani, antaa sen olla ja jatkaa eteenpäin. Se saa jäädä minuun asumaan, kunhan pysyy omalla tontillaan. Näin on hyvä.