Muuttunut kehoni ihmetyttää; kuka ja millainen minä olen, missä menevät rajani? On outoa yhtäkkiä mahtua siihen pienimpäänkin mekkoon, joka on lojunut jo kaksi vuotta kaappini perukoilla odottamassa päivää, jolloin mahtuisin siihen jälleen. Siis tätä päivää? Toisaalta mekko on myös odottanut sitä päivää, kun sen uskallan hävittää. Useasti olen yrittänyt, mutta joka kerta epäonnistunut. On vielä kahdet housut, joihin on matkaa neljästä viiteen kiloa - toivottavasti sellaista päivää ei tule koskaan. Silloin olisin aivan liian pieni. Nyt mahdun vielä normimittoihin ja siihen muottiin, joka on ihan ok. Tavallinen. Mutta silti tämä hämmentää; miten ja miksi näin kävi? Missä välissä? En ehtinyt huomata itsekään- kuulin vain muiden sanovan, miten pienenen silmissä.
Tuntuu omituiselta hukata rajansa, juuri kun ne on oppinut tuntemaan. Katson peilistä nuorta naista, joka ei olekaan enää niin vastenmielinen. Naista, joka on pienempi - siis kauniimpi? Miksi olen näin hukassa? Minne meni kaikki se, johon juuri ehdin tottua? Miten osaan hypätä oravanpyörästä ennen kuin on liian myöhäistä?
On aamuja, jolloin hypin voitonriemuisasti kylpyhuoneessa ja hymyilen leveästi; jokainen sentti ja gramma merkitsee. Paljon. Jokainen näkyväksi tullut luu merkitsee. On myös päiviä, jolloin lasken kaloreita ja tunteja ruokailujen välissä. Neljän tunnin välein olisi hyvä syödä, mutta venytän aikaa niin kauan kuin pystyn. Minulle sanottiin, että sitä voisi kutsua jo paastoamiseksi - nyökkäsin, mutta mielessäni kielsin totuuden.
Silti joku sisälläni hätkähtää ja kyseenalaistaa sen kaiken; eihän tässä näin pitänyt käydä? Olen niin väsynyt tähän ainaiseen taisteluun.
Niin kovin tuttu tunne! Ihan kuin suoraan oman pääni sisältä koko teksti. En myöskään ymmärrä, miten omat rajansa voi vain kadottaa tai sulkea niiltä silmänsä - tai mikä oudointa - nähdä ne virheellisesti. Tahtoisin oppia näkemään itseni oikein, sellaisena kuin realistisesti olen.
VastaaPoistaÄlä pienene liikaa, se ei ole kaunista saati tavoiteltavaa terveyden kannalta. Sen sinä ja minä tiedämmekin jo, mutta rohkaisuksi tahdoin sen kuitenkin taas näkyville kirjoittaa ♥
Ajattelin pahimman hämmennyksen jo menneen ohitse, kun alipainoisesta tytöstä kasvoi aikuinen, mutta vaikeaa tämä on edelleen. Rajat ovat yleensä niin selkeä juttu, vaan nyt olenkin yhtäkkiä aivan hukassa. Kiitos sanoistasi! Tsemppiä meille molemmille :) halauksin.
PoistaKirjoitat ihan älyttömän kauniisti. Ja tuo on niin tuttu tunne mullekin.
VastaaPoistaPelottavaa yhtäkkiä huomata miten paljon on pienentynyt, ja samalla se kiehtoo jotenkin. Paljon voimia sinulle♥
Voi kiitos! :) Syömishäiriö on siitä ilkeä sairaus, että siinä kaikki jännittävä ja kiehtova kietoutuu somasti samaan pakettiin kaiken kurjuuden kanssa, ja yleensä se kaikki paha paljastuu vasta myöhemmin, kun kaikki kaunis on jo kuorittu päältä pois.
PoistaEdellisiä kompaten, älä pienene liikaa. :/ Nuo ovat niin tuttuja ajatuksia, vaikka kuinka järki yrittää taistella vastaan. Mutta eihän järjellä olekaan mitään tekemistä näiden asioiden kanssa.. Rakashali ♥
VastaaPoistaMinä kyllä taistelen. Ihan varmasti yritän parhaani. Kai nämä huonotkin hetket vain pitäisi hyväksyä, paraneminenkaan kun ei voi olla (en ainakaan usko niin) yhtä onnea ja auvoa ja hyvää oloa. Ja se järki! Voi, kunpa sillä olisikin jotain tekemistä näiden juttujen kanssa. Huoh. Halauksia muru <3
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHarmi, että poistit kommenttisi. Siinä oli paljon hienoja sanoja. Valoa päiviisi!
PoistaKiitos palautteesta.Jotenkin ajattelin että ohjaisin sinua liikaa ja voisit pahoittaa mielesi.Niinkin on joskus käynyt kun suoraan ja avoimesta asoista kirjoitan.Jotenkin hätäännyin etten murehduttaisi sinua tai että käsität väärin.Haluaisin toki vielä kommentoida,jos et koe sitä ahdistavana.-Pekka-
VastaaPoistaEn loukkaannu toisten sanoista, tunnen omat henkiset rajani, vaikka nämä ulkoiset välillä hämärtyvätkin. Aina saa sanoja - ja sitä toivonkin! - jos siltä tuntuu.
Poista