A try is a lie.

Kuiva pakkasilma ylettää kotisohvallenikin - sinne, missä pitäisi olla lämmin ja turvaisaa. Heiluttelen jalkojani lattianrajassa ja tunnen hiljaisen hujun. Paleltaa ja väsyttää. Lupaan itselleni, että ensi kesänä tilkitsemme ikkunat ja ovet, jottei talvella niin paleltaisi. Jotteivat orkideat kuolisi kylmään ja kynttilänliekki olisi ainut, joka kerrostaloasuntoamme lämmittää.

Uni ei tule, vaikka kello käy jo aamun ensitunteja. Kuuntelen kellon tikitystä ja katselen ikkunasta näkyvää taivasta. Onkohan tuo cassiopeia? En jaksa mennä katsomaan tarkemmin. Tähtikuvio tuo mieleen ihmisen vuosien takaa; ystävän, joka oli läheisempi kuin kukaan koskaan. Mitä hänelle kuuluu nykyään? Missä hän on ja mitä hän tekee? Muistaako hänkin vielä, kuinka istuimme parvekkeensa lattialla ja puhalsimme tupakansavua hämärtyvään iltaan. Hän sen minulle näytti ensimmäisen kerran. Katso, tuo on cassiopeia. Ja me katselimme taivaalle etsien tuttuja tähtikuvioita, puhalsimme lisää savua pimenevään yöhön ja nauroimme ja itkimme. Toivon, etten koskaan unohda niitä hetkiä.

Aamulla huomaan painon taas pudonneen, ihan itsestään, liian nopeasti. Tästä ei tykkää mies, eivät ystävät, ei neurologi, ei psykiatri, ei terapeutti - vain sairaus minussa juhlii ja tanssii. Jälleen kilon kevyempänä. Lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni lujan lempeästi, rakkaudella. Lupaan yrittää vielä, vaikka noin ei voikaan luvata.