Kiltit tytöt eivät itke.

Olen taas ollut hiljaa aivan liian kauan. Soimaan itseäni, vaikkei ehkä olisi tarvetta siihen; joskus sanat vain jäävät puolitiehen. Päivittäin olen lukenut teidän kauniita blogikirjoituksia, hymyillyt ajatuksillenne ja vaientanut omat sanani. Ja ihmetellen miettinyt, miten kiitollinen olen blogiini eksyneistä uusista lukijoista. Tervetuloa, te kaikki!

Viikko sitten istuin jälleen taideterapiasalin lattialla ja kirjoitin ristiriidoista ja surusta. Siitä, miten suru yhtäkkiä yllättää ja nostaa pienet kyyneleet silmiini, kyyneleet, jotka vetäytyvät pois samantien. Suru tuli - ja sitten jo meni pois. Juoksiko se karkuun? Mihin se piiloutui ja miksi? Ajattelin, miten turvallista nyt olisi itkeä, jos osaisi, mutta enhän minä osaa. Kyyneleeni ovat liian arkoja tulemaan esiin jopa silloin, kun turvallinen ihminen istuu vastapäätä ja katsoo hyväksyvästi silmiin. Sanojen loppuessa tein kuvan. Se oli ruma ja kauhea, mutta siinä ne nyt olivat: ahdistus ja suru samalla paperilla. Lopulta kirjoitin lisää ja tunsin surun liikahtavan rintakehäni alla uudestaan.

Lapsena ei ollut mahdollisuutta surra. Herkkänä pikkutyttönä otin vanhempien lohdutusyritykset käskyinä, joita ei sopinut uhmata. Älä itke! kuulosti korvissani lähinnä määräykseltä, jota piti totella. Ei siinä kai liikaa lämpöä ollut muutenkaan, mutta olisiko minulla oikeasti ollut mahdollisuus itkeä, jos olisin vain uskaltanut? Mikä minut sai piilottamaan kyyneleeni, itkemään salaa oman huoneen kätköissä? Kiltin tytön leima? Pelko?