Ja minä odotan.

Sairaalan aulan häly peittyy musiikin alle. Iloisia, rauhoittavia säveliä ja sointuja. Liiankin iloisia, mutta en halua syöksyä liian syviin vesiin nyt. Oikeastaan pidän tästä sairaalasta; suuruudestaan huolimatta se on kotoisa. Leppoinen. Ihmiset puhuvat vierasta murretta, joka saa hymyn karehtimaan huulilleni - en mahda sille mitään, enkä haluakaan. Puolitoista tuntia aikaa odottaa, aikaa tarkkailla ohikulkevia ihmisiä. Toisilla on kiire, toiset tappavat aikaansa lukien iltapäivälehtiä. Jostain leijailee lihapiirakan haju ja minua oksettaa.

En ole tehnyt itselleni mitään typerää, vaikka ne ajatukset ovatkin vallanneet mieleni taas. Kuolema. Miksi? Miksi ei? En ehkä enää edes uskaltaisi, mutta ajatuksena se on kovin kiehtova. Kävellä kadun ylitse katsomatta, tuleeko autoja. Hypätä sillalta, tuntea hetkellinen vapaus. Niellä lääkkeensä, juoda itsensä humalaan. Toiset potilaat kuluttavat aikaa lukien iltapäivälehtiä ja syöden hillomunkkeja, minä juon kahvia ja mietin keinoja saada itsensä hengiltä - mietteensä kullakin.

Psykologi sanoi, että milloin vain voisi soittaa. Olin kai niin ahdistunut. Käski katsoa itseä toiselta penkiltä, terapeutin silmin. Katsoin, ahdistuin lisää ja hyppäsin takaisin turvapaikalle. En kertonut lisääntyneistä itsetuhoisista ajatuksista, mutta kuiskasin hiljaa muita totuuksia, ja hän kertoi, miten viehättävä olen. Vein kädet korvilleni, mutta kuulin kuinka hän jatkoi vielä tovin. Lopulta lopetti ja kysyi kysymyksiä; taisin valehdella vastaukset, jotta ei tarvitsisi keskustella aiheesta enää.