Olemme tulleet kylään miehen tuttavien luokse. Olen huono tapaamaan ihmisiä, uusia varsinkaan, enkä koskaan osaa sanoa mitään, en tehdä mitään, en olla mitenkään; jähmetyn kuin suolapatsas ja vaikenen. Jos vaikka haluaisinkin jotain sanoa, asia pelmahtaa suustani ulos ihan hassusti. Väärällä tavalla. Töksähtäen. Typerästi.
Pariskunta tekee ruokaa ja vatsanpohjastani kouraisee silkasta ahdistuksesta: grillattua lihaa ja kanaa, perunoita, juustoja, salaattia, maissia, sieniä... Apua! A-PU-A! Ajattelen olla kohtelias ja täyttää lautastani edes jollakin (mahdollisimman turvallisella). Otettuani alkuun kaksi pientä perunaa, vieras mies nauraa ja toteaa, että ihan kaksiko otat? Hän kohottaa kulmiaan huvittuneena. Tunnen aviomieheni katseen niskassani, melkein voisin jopa kuulla hänen hiljaisen pettymyksen. Olen outolintu. Saan koko pöytäseurueen nauramaan, kun syön maissia haarukalla ja veitsellä, ja he odottavat minua, kun järsin kanapalaani pienissä paloissa. Olen hidas, vaikka mielestäni aivan liian nopea.
Kotona mietin, mikä ihme minuun meni. Enhän minä kotona ole niin tarkka! On mennyt ihan mukavasti ruokien kanssa... Onko se kiinni siitä sosiaalisyömisestä? Tai kun en saa valmistaa ruokiani itse? Seuraavana aamuna päätän pistää itseni kuntoon - jälleen kerran. Haluan irti näistä kahleista, jotka rajoittavat minua joka suuntaan. Haluan näyttää hyvältä ja syödä juuri sitä, mitä haluan.
Matka on vielä kesken.
Kuulostaa niin tutulta! Ihan kaikkineen. En käsitä miksi kaikissa kekkereissä täytyy olla se peruna-setä ja miksi se ei voi olla vaan kommentoimatta? Ja hitaasti syöminen. Se on kamalaa kun yrittää ja yrittää ja jos muut ovat syöneet jo ajat sitten ja parhaimmillaan hakeneet lisää siinä vaiheessa kun itse koettaa selviytyä ensimmäisestä lautasellisesta. Olen tullut siihen tulokseen, että se on juurikin sosiaalisyöminen ja sitten omista tottumuksista poikkeaminen.
VastaaPoistaMatka on vielä kesken, mutta suunta on oikea. Voimia. <3