Hän kysyy, haluaisinko tulla mukaan. Se olisi hyvä seminaari, oikein sopiva minullekin. Tunsin ujon lapsen sisälläni valtaavan alaa ja kohta jo olin yhtä, arkaa, säälittävää mumerrusta. Mutta minä menin. Otin askeleen pois mukavuusalueelta ja tunsin, kuinka kaikki tuijottavat ja inhoavat ja kuiskivat halveksuntaa. Istuin hiljaa penkissä, kyyryssä kuin vaivainen vanhus etsien jotain, mihin paeta, jotain, minkä suojiin vajota. Rannekoru. Hihansuut. Kädet ympärille. Hiussuortuva. Laukun vetoketju.
Eteen kutsuttiin ihmisiä ja ajattelin, etten ikinä. Kuitenkin hän - kanaemon lailla - puhui minut mukaansa. Puristi kädestä kuin antaen rohkeutta. Ja koko sen ajan minä mietin, miten paeta, kun olen selkä oviin päin enkä edes muista mille penkkiriville jätin laukkuni. Entä jos itkettää? Nyt en saa itkeä! Joudunko puhumaan? Miksi se kysyy minun nimeä? On oltava vahva. Ahdistus, mene pois, älä tule tänne! Päästäkää mut pois!
Viimeiset hetket istuin hiljaa, katse naulittuna edessä olevan penkin selkään ja tunsin sen viereisen tytön katseet, joka yritti aluksi hymyillä ystävällisesti. Sekin varmasti ihmetteli. Inhosi. Kuten kaikki muutkin.
Ja kun he lähettivät matkaan, olin jo puolitiessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti