Ei kauneutta - kauheutta vain.

Inhoan, ei - vihaan itseäni. Inhoan itseni vihaamista. Kuulen päivittäin kauniita sanoja, rakkautta, kehuja, mutta niiden sisäistäminen ja ottaminen omakseen on liian vaikeaa. Hymyilen, kiitän ja käännän ajatuksen päinvastaiseksi ennen kuin voin niellä sen. Miksi, oi miksi on niin helvetin vaikeaa vain hyväksyä itsensä?

On hetkiä, kun katson peiliin ja sekunnin murto-osan ajan ajattelen: olen kai sittenkin kelpo. Mutta nuo ajan hippuset ovat liian lyhyitä pitääkseen minua pinnalla. Viha voittaa. Aina. Mistä edes pitäisin? Silmistäni, hiuksistani, hymystäni? Mikään ei ole tarpeeksi ja pintaa on liikaa. Liian paljon minua, johon tarttua, pitää sylissä, silittää. Ihan liikaa. Pitäisi olla kymmenen kiloa pienempi, että elämä olisi olisin parempi.

En ansaitse kauniita sanoja! Säästäkää ne muille, pyydän.