Minä en ole sairaskertomus.

Nyt on hyvä olla. Tasaisen hyvä.

Olen rauhoittunut hirsimökin turvassa, neulonut silmäni ja käteni väsyksiin, täyttänyt ristikoita ja ihastunut järven kultaiseen pintaan, kun aurinko laskee horisonttiin. Olen onkinut pieniä ahvenia, löytänyt sisäisen metsäläiseni taas ja poiminut ämpäritolkulla marjoja. Hymyillyt, vajonnut ajatuksiini ja seonnut päivien kulussa.

Jokunen päivä sitten pysähdyin Tommy Hellstenin ajatukseen:  "Ajattelumme on usein kasvumme este. Uskomme enemmän sitä mitä me itsestämme ajattelemme kuin sitä, mikä meille olisi tulossa jos uskaltaisimme uskoa." Olen koko sairastamiseni ajan yrittänyt järkeistää asioita, kun en ole uskaltanut uskoa tai varsinkaan luottaa. Terapeuttini - ne useat, mutta varsinkin kaksi viimeisintä - ovat joutuneet yhä uudestaan kysymään minulta: "Mitä jos vain luottaisit? Tarvitseeko kaikkea järkeistää?" Taideterapiassakin, tyhjää paperia tutkiessani, ensimmäiset ajatukseni ja lausahdukseni ovat aina: "Ei mulla ole mitään mielessä. En tiedä yhtään, mitä tekisin.." Ja aina, siis ihan aina taideterapeuttini vastaa kärsivällisesti: "Ei tarvitse tietää. Älä ajattele."  Voi, miten useasti olenkaan vakuuttanut, miten pakko se todella on tietää. Siis minä! Tyttö ja nainen, joka ennen sairastumistaan huomasi elävänsä vähän liiankin fiilispohjalta. Fiilis, siis tunne, right? Sitten ne vain hävisi johonkin, tunteet; sulloin ne syvälle tunnekellariin, josta nyt yritän hiljalleen uskaltaa niitä ottaa esille. Uskoa ja luottaa, että elämä kantaa ja varsinkin Herra kantaa. Miksi se vaan on niin kamalan vaikeaa?

Äsken löysin tällaisen videon ja todella jäin miettimään. Katso sinäkin, se vie vain neljä minuuttia, mutta antaa taatusti enemmän. Video on kertakaikkisen vaikuttava! Miten minä näkisin toisen ihmisen, jos tietäisin hänestä enemmän? Katsoisinko eri lailla, kohtelisinko paremmin? Miksi ja mitä minun oikeastaan tarvitsisi tietää? Voisinko vain olla ihminen ihmiselle, sillä jokaisella meillä on omat ristinsä kannettavaksi kuitenkin? Itseäni lähelle tulee tämä ajatus jo senkin vuoksi, miten vaihtelevaa kohtelua saan epilepsiani vuoksi: toiset ottavat sen hyvin, osa haluaa rukoilla demonit pois minusta ja jotkut monet säälivät. Ei, en halua sääliä. Minä en ole monimutkainen sairaskertomus, olen ihminen sairauteni takana. Saan osakseni paljon sääliä, jota en tarvitse - mutta en minä tuomitse, sillä "kaatumataudin" leima ei ole täysin pyyhkiytynyt vieläkään.

Taisin poiketa aiheesta monestikin, mutta sallikaa se. Ajatus lentää, vaikka silmäluomia painaa jo kovasti.