Taivaskaipuu.

Jumala maalaa näyn niiden sydämiin, jotka eivät pelkää katsoa kauemmas kuin näkevät.

Olen kirjoittanut puhelimeni muistioon nuo sanat joulukuussa 2011. Minulla on hämärä muistikuva siitä, missä ja milloin sanat kuulin, mutta en saa siitä kunnolla kiinni. Ehkä joku sanoi tai kirjoitti ne? Kenties saarnassaan tai puheessaan? En saa otetta, mutta sanat liikuttavat vielä tänäänkin.

Haluaisin olla se rohkea, joka uskaltaa katsoa kauemmas kuin näkee, ja se, jonka sydämeen Jumala maalaa näyn. Uskoni on viime vuosina ollut pieni ja mitätön, mutta niin suuresti olen kaivannut sitä turvaa, etten osaa edes sanoiksi ikävääni pukea. Olen etsinyt turvaa, potenut huonoa omatuntoa ja lähes huutanut yksinäisyyttä. Syömishäiriön täyteisinä vuosina muistan lähes joka ilta rukoilleeni: "Jumala, anna minun laihtua vielä muutama kilo. Tee minusta kaunis ja kevyt kuin höyhen." No, Jumala ei sitä tehnyt, se oli ihan joku muu, joka antoi tahtoa laihtua. Silti lähes katkerana huusin noita sanoja pimenevissä öissä; uudelleen ja uudelleen käänsin katseeni kohti taivaita, kun en muualta lohtua löytänyt.

Jossain vaiheessa tuokin puhe Isän kanssa hävisi ja jäin totaalisen yksin - tai no, siltä minusta ainakin tuntui. Tuntui kuin olisin eksynyt reitiltä eikä näköpiirissä ollut ketään, kenen puoleen kääntyä. Hortoilin yksin teillä tietämättömillä ja vaikka kuinka yritin, ei kukaan kuullut. Ja sitä se on yhä tänäkin päivänä. Salaa sisimmässäni tiedän, etten koskaan ole yksin, mutta pelko on silti suuri: entä jos Jumala onkin irrottanut otteensa kädestäni?

Minulla on iso ikävä.