Epämääräisyys,
jonka kanssa
elettävä
Sopusoinnussa
Käsitysten
Yhdessä jaettava pala
elämää,
vaikka mieli -
mieli ei löydä
paikkaa
piiloutua kätkeytyä paeta
On vain epämääräisyys
Ja pelko:
Kuuletko, kun huudan?
Olen nukkunut katkonaisia öitä, liian vähäisiä tunteja. Istunut pilkkopimeässä ja neulonut villasukkia. Ihan hiljaa, ettei toinen herää. Olen yrittänyt olla ahdistumatta, yhä useammin hokenut itselleni: hengitä, hengitä. Tuloksetta. Pitäisikö tästä puhua lääkärille? Viimeksi jo yritin, mutta sanat jäivät puolitiehen, tunsin vain palan kurkussani.
Naapurissa äiti huutaa kilpaa lastensa kanssa. Käännän radion kovemmalle, ettei tarvitsisi kuunnella sitäkin. Yritän muistella, mitä taideterapeutti aikanaan neuvoi maadoittumisesta, kiinnitymisestä aikaan ja paikkaan. Se saattaisi auttaa ahdistukseen. Piano. Hääpäivänä saatu kukka. Shakkilauta. Kynttilöitä. Sohva. Ei siis mitään hätää. Olen tässä ja olen ihan kunnossa. Sukkapuikot ja pipo. Valkoinen vesilasi. Hengitä! Maalipönttö. Kylmä patteri. Vaalea laminaattilattia, se ei voi sortua.
Ei auta. Ei ollenkaan.
Kyllä tästä varmasti pitäisi puhua lääkärille, ei kenenkään pitäisi joutua elämään tuollaisessa ahdistuksessa. Voimia ♥ !
VastaaPoistaNiin, ehkä. Sitä vain niin helposti tulee ajateltua, että ehkei minun ongelmani olekaan niin iso. Ehkä vain teen ahdistuksesta isomman kuin se oikeasti on. Ja taas sanat jäävät kurkkuun. Mutta jospa nyt ihan oikeasti yritän. Hmm.
VastaaPoista