Valkoista valkoisella.

Olen jälleen tuonut päiväkirjan mukanani; ojennan sen taideterapeutilleni ja hän lukee sivut läpi kerran, lukee toisen. Jos sinä olisit terveydenhuollon ammattilainen ja vastaanotollasi nuori ihminen näyttäisi sinulle tällaisen tekstin, mitä ajattelisit? Kertaan kirjoittamiani vaatimuksia ja itsevihaa, kurtistan kulmiani ja mieleen nousee vilpitön kysymys: miksi? Niinpä.

En tahdo saada aikaiseksi viivaakaan. Vesivärit vaativat liikaa, niitä on paljon ja ne näyttävät haastavilta. En halua myöntää, että tarvitsen apua. Keskustelemme, hän yrittää saada ajatuksia pois vaativista väreistä, mutta ei se onnistu.

Yhtäkkiä kaikki keskeytyy, kun voimakas kohtaus vie minut muihin todellisuuksiin. Tunnen kouristusten voiman; käsi ei tottele, kasvot vääntyilevät villisti ja huomaan tämän maailman loittonevan yhä vain kauemmas. Viimein olen takaisin hetkessä, jossa ensimmäisenä kohtaan hänen huolestuneen katseensa. Kärsivällisen ja ymmärtävän, mutta huolestuneen. Parahdan, miten kovasti pelkään näitä kohtauksia. Pelkään kontrollin menetystä, suuria kohtauksia ja kuolemaa. Pelkään häpeää sekä sitä, miltä näytän, mitä tapahtuu ja toisten hätäännystä. Yksi rauhoittava ja vähän vettä. Niin ei saisi tehdä, mutta teenpä kuitenkin.

Hetken päästä pystymme jatkamaan. Olen taas tässä. Todellinen. Hengähdän syvempään kuin yleensä ja yritän keskittyä taas tyhjän paperin voittamiseen. Vesivärit vaihtuvat tuttuihin kuivapastelleihin ja taideterapeutti yrittää auttaa minua tekemään huomaamatonta viivaa paperille. Vaihdan turvallisen harmaan valkoiseen ja teen neljät kehykset paperille. Valkoisen saa hangattua melkein näkymättömiin, mikä tekee työstämisestä helpompaa. Ne ovat minun rajani; toisille huomaamattomat, mutta itselle todelliset, ahtaat ja joustamattomat. Ihan kuin kehyksiä, joiden sisälle minut ja vaatimukseni on mahdutettu ja joihin asiat vaan kuuluu luokitella. Hän toteaa, miten hieno ajatus se oli ja pyytää kirjoittamaan sen ylös, sillä ajatuksilla on toisinaan tapana kadota.

Lopuksi hän naurahtaa ja toteaa, miten valkoisen liidun valittuani hänelle tuli mieleen Malevich:n kuuluisa taideteos Valkoista valkoisella. Mutta huomasitko, ettet pyytänyt minulta apua? Olisit voinut pyytää ideaa tai apua alkuun, mutta yritit taas niin kovasti pärjätä yksin.