Otan askeleita takaviiston kautta kohti raskaasti avautuvaa valkoista ovea, jonka saranat narahtavat tuttavallisesti. Tiedän, miten sen saisi riuhtaistua auki, tunnen sen liikkeet jo vuosien takaa. Mutta sinä seisot tielläni, keskellä pakoreittiäni. Huomasin sinun siirtyvän siihen, kun pyrin löytämään suoran tien pois ahdistuksesta. Teitkö sen tarkoituksella? Ehkä se oli vahinko tai tarkkaan harkittu siirto, ei sen väliä, siinä sinä kuitenkin olet. Eikä minulle jää muuta vaihtoehtoa kuin juuttua tähän paikkaan. Ehkä en olisi edes lähtenyt, en tiedä. Pieni kiukku helähtää jossain sisälläni, sekoittuu kevyeen ahdistukseen. Jos en osaisi hillitä itseäni niin hyvin, juoksisin ohitsesi tai huutaisin.
Miksi hitossa seisot siinä keskellä suoraa pakoreittiä?
Siirry muualle, päästä minut pois!
Katseeni harhailee pitkin huonetta ja kädet venkoilevat ilmentäen lievää ahdistusta. Etsivät turvaa toisistaan ja hihansuista. Tunnen kutistuvani onnettomaksi, toisaalta paisuvani jättiläiseksi. Hengitystä on mahdoton seurata. Olen iso iso iso - ei, en halua ajatella asiaa. Keho, mieli ja tunteet sekoittuvat toisiinsa, ovat limittäin ja päällekkäin, sekaisin ristiriitaisista soinnuista.
Tulen kuulluksi, silti pohdin, jaksatko sinä enää. Sanot minun pärjäävän, mutta pelkään tulevaisuutta, ehkä itseänikin aavistuksen. Tiedänhän minä seisovani tukevasti omilla jaloillani, mutta tulevaisuus - niin, se on vaikea ja vaarallinen asia. Kiehtova, silti hyytävä mysteeri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti