Vointi on ollut tasaisen hyvä, jos lapsettomuuden taakkaa ei lasketa. Käyn terapiassa harvennetusti ja loppu on lähellä, tiedän sen. Koko syksyn olen hokenut samaa: "Tanssi on ihanaa, opiskelu takkuaa ja menetän pian järkeni koulun suhteen." Nyt päätän sanoa jotain muuta.
Jostain hän löytää yhtäläisyyksiä menneisyyteni kanssa, heittää pahimpia muistoja välillemme niin salakavalasti, etten osaa varoa tai väistää. Hiljaa tunnustellen tutkii, miten reagoin. Mieli on koko ajan läsnä, mutta keho kietoutuu solmuun ja tunteita sinkoilee kuin ydinohjuksia. Positiivista on se, etten enää katoa niin kuin ennen, mutta siihen se jääkin. Takki on tyhjä, tuntuu kuin joku olisi lyönyt nyrkillä palleaan. Ulkona sytytän tupakan tärisevin käsin, nojaan voimattomana tiiliseinään ja yritän kasata palasiani kokoon. Tupakka palaa liian nopeasti, sytytän toisen ja katselen ihmisten kenkiä rauhoittaakseni itseni.
Lenkkarit
Maiharit
Kumisaappaat
Converset
Vanhat
Uudet
Korkokengät
Myöhemmin samalla viikolla mieheni kertoo minun huutaneen apua useampana yönä. En muista uniani, mutta terapeutin herättelemä tunnemuisto on nostanut päätään. Se ei mene pois kuin hetkeksi, kunnes taas ravistelee voimakkaasti. Ehkä kaikki ei olekaan vielä käsitelty, vaikka niin luulin. Järjen tasolla pahimmat muistot ovat siirretty unohdettujen asioiden laatikkoon, mutta tunnepuoli ja keho ovat eri mieltä. Ne eivät ole unohtaneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti