One day, one night, one moment, with a dream to believe in.

Kaiken masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön keskellä päätin unohtaa unelmani - en minä niillä mitään tekisi. Pullotin ne, suljin korkit, hautasin kaiken ja revin kartan palasiksi. Helpompaa olisi kuolla pois kuin haaveilla, ajattelin. Minulla oli pelottavia ajatuksia, vielä pelottavampia tekoja. Vaatimuksia, mitätöintiä, rumia sanoja. Tahdoin vain kuolla, päästä pois. En ole niistä vapaa vieläkään, mutta taistelen vastaan kaikin voimin. Haluan parantua.

Tänään tein jotain, mitä en olisi ikinä uskonut enää tekeväni: kerroin ääneen unelmani. Kerroin siitä kaikista salaisimmasta, jota en enää edes uskonut olevan olemassa. Siitä, jonka olin jo lähes unohtanut. Sanoitin jotain todella arvokasta - jotain, minkä hautaamiseksi olin tehnyt vuosia töitä. Pysähdyin unelmani edessä ja hymyilin hetkellisesti, kunnes sairaudenpiru sisältäni kumosi minut kuin dominopalan. Ei sinusta ole siihen! Pelottaa, mutta ei kaduta, sillä minä ihan oikeasti sanoin jotain todella kallisarvoista.

Sillä hetkellä näin häivähdyksen itsestäni, siitä todellisesta minusta. Minulla on unelma, jota kukaan ei voi viedä minulta pois.

Minulla on unelma.