Pelkäätkö koskaan muutosta?

Villiä viivasyheröä ilmestyy valkoiselle paperille, valkoista valkoisella jälleen. Kiukustuin itselleni ja vaativalle paperille, joten päätin tehdä jotain, mikä ei todellakaan ole "hienoa" tai "järkevää" - miksi tarvisikaan olla? Siinä valkoisessa voin nähdä häivähdyksen sitä todellista minua, elämäniloista ja uteliasta nuorta naista, joka hymyilee ja virnistää mennessään. Mutta. Valkoinen on liian vapaa vielä. Rajat puuttuvat. Harmaata ja mustaa, lokeroita ja kehyksiä.

Lopulta olen aidannut villin valkoiseni, tehnyt kahdeksan eri karsinaa, ja nyt se vain onnettomana kimpoilee edestakaisin. Ei pääse vapaaksi. Pohdin, miksi edes teen näitä laatikoita? Töiden luonne on muuttunut täysin; nyt maalaan kehyksiä kerta toisensa jälkeen ja puhun rajoittamisesta. Olenko menettämässä otteen omista rajoistani ja tutuista mielen lokeroista, joten minun on tehtävä niitä todellisiksi, jotta edes näkisin ne vielä hetken aikaa?

Muutos pelottaa. Tämä muutos tulee olemaan todella hyvä, mutta se on niin totaalisen erilainen kuin elämäni aiemmin; enhän minä edes muista, millaista on olla vapaa siltä kontrollilta. Vapaa niiltä mustan eri häivähdyksiltä, jotka kontrolloivat kovin ottein.