Eteen taakse, soutaa huopaa.

Olen pahoillani eilisestä ahdistusoksennuksesta tänne blogin puolelle; oli saatava kirjoittaa, mutta sanat olivat kaikkea muuta kuin kauniita. Etoo lukea tekstiä, mutten halua sitä poistaakaan, sillä tarvitsen nämä muistoni. Tarvitsen sanani, kun niitä kerrankin pystyn tuottamaan.

***

On aamuneljä, makoilen sängyllä ja katselen kirkasta taivasta. Varis raakkuu räystäällä, mies vierelläni hengittää syvästi. Postinkantaja viskaa lehden niin vauhdilla, että koko eteinen ja rappukäytävä raikuvat. Joku kesälomittaja varmaan, ei ymmärrä herättävänsä puolta tienoota moisella rymyämisellä. En jaksa enää yrittää unta. Lääkkeet eivät auta nukkumaan aamun ensitunteja pidemmälle, suuremmista milligrammoista kieltäydyin.

Ystävä herätteli eilen takaisin todellisuuteen. Puhui kovilla sanoilla - juuri sellaisilla, joita tarvitsin. Olen ottanut askeleen eteenpäin, useammankin, ja nyt suunnittelen harppovani takaisin alkuruutuun. Onko siinä mitään järkeä? Ei tosiaan, tiedänhän minä sen, mutta kun ahdistus. Mutta kun läski minä. Mutta kun sitä ja mutta kun tätä. Elämäni on aina vain mutku tai sitku, se ei tapahdu tässä hetkessä, vaan jossain ihan muualla. Silti tulevaisuuteen katsominen saa minut voimaan pahoin, paitsi epärealististen painotavoitteiden osalta. Sitku painan kymmenen kiloa vähemmän, kaikki on hyvin. Ei kyllä ole! Sekin on jo koettu useampaan otteeseen. Jos pystyisin, ottaisin itseäni nyt hartioista kiinni ja ravistelisin oikein kunnolla. Halaisin lopuksi ja sanoisin: ei ole mitään hätää, kaikki järjestyy kyllä. 

Ja toivoisin myös uskovani sen.