Vellova paha olo.

Pyydän heti alkuun anteeksi itsesääliä pursuavaa tekstiäni. En pysty nyt muunlaiseen. 

On niin paha olla, että oksettaa. Makaan hiljaa pimeässä ja ajatukset kiertävät samaa kehää - ne tekevät sitä koko päivän. Ja viikon. Kuukauden. Enemmänkin. Onnellisuuspillerit saavat minut voimaan vain koko ajan huonommin, tai ainakin niitä on helppo syyttää, kun eivät helpotustakaan tuo.

Inhoan itseäni. Ja inhoan sitä tosiasiaa, että masennus on tullut takaisin. Tunnistan sen, pelkään sitä ja olen niin vihainen itselleni, kun en vuosien hoidosta huolimatta osaa parantua. (Huono, surkea minä!) Inhoan masennusta. Ja epäonnistumista. Vedän vuodesta toiseen perässäni tätä kivirekeä, puren hampaitani yhteen ja jatkan taas.

Hävettää myöntää, että ajattelen joskus kuolemaa. Ihan varovasti vain. Se on kuin pakoa todellisuudesta, tästä mustanharmaasta sumusta. Turva-ajatus. Pakopaikka. Mietin, miten vähän minulla edes on väliä ja vaalin ajatusta kuin pientä lasta. Sitten joskus, kun en enää jaksa. Sitten? Milloin? Ei ehkä vielä.

Kuiskaan hiljaa yöhön totuuksia: olen niin yksin. Niitä sanoja ei lausuta päivänvalossa.