Aina ei tarvitse olla ok.

Istun selkä seinää vasten, katse naulittuna nilkkoihini ja kuuntelen taideterapeutin rauhallista puhetta. Ahdistus meinaa välillä lyödä maahan, mutta yritän olla sen yläpuolella edes tämän yhden kerran. Pääosin olo on ihan siedettävä, kunnes hänen lauseensa loppuu taikasanoihin: minä selviän. Kroppa kietoo itseään pienenpieneen pakettiin ennen kuin ajatus ehtii mukaan, ja sama uudestaan useaan otteeseen - hätkähdän nuo sanat kuultuani vielä tunninkin päästä. Ei hyvä. Kykenen vastaanottamaan ajatuksen siitä, että olen ihan ok, mutta selviäminen? Se tuntuu niin mahdottomalta.

Taideterapeutti ojentaa kättään minua kohti ja kysyy: miltä tämä susta tuntuu? Käperryn taaksepäin välittömästi ja ymmärrän vasta sen tehtyäni, että minähän pakenin. Hyvänen aika! Ojennamme kirjaa vuorotellen toisillemme ja tunnen itseni idiootiksi, kun lähes kolmekymppisenä istun terapiasalin lattialla harjoittelemassa elämisen perusteita. Sitä, että toinen katsoo silmiin ja tulee kohti. Enkä edelleenkään osaa ottaa vastaan kavahtamatta. En kirjaa. En hymyä. En sanoja. En katsetta. Enkä varsinkaan apua.

Ahdistuksen pitäminen aisoissa on väsyttävää ja lähtiessä olo ei ole paras mahdollinen. Taion kuitenkin pienen tekohymyn kasvoilleni ja kiitän työskentelystä, kuten aina.

- Minkälainen olo sulla on nyt?

- Ihan ok.

- Aina ei tarvitse sanoa, että on ihan ok.