Milloin ymmärsit?

Milloin ensimmäisen kerran huomasit, ettei kaikki ole hyvin? Taideterapeutin kysymys oli vaikea. Kurtistin kulmiani ja pohdin vuosia taaksepäin; on vaikea sanoa, milloin kaikki alkoi.

Olin ehkä 16-vuotias, ihan liian nuori, kun ensimmäisen kerran menin kouluterveydenhoitajan luokse. Muistan, kuinka pelotti niin, että mahaan sattui, mutta minä tein sen; kerroin, kuinka äidin käytös ja sanat satuttavat. Hävetti, sillä tunsin terveydenhoitajan myös koulun ulkopuolelta ja pelkäsin hänen katseensa kohtaamista. Ensimmäinen käynti ammattiauttajalle ei tuottanut muuta kuin lisäviiltoja ranteisiin. Eihän sinulla voi olla masennusta, sillä epilepsialääkkeesi ovat sellaisia, joita käytetään myös mielenterveysongelmien hoitoon. Ja minä uskoin, vaikka sattui edelleen. Kävin vielä kerran hänen pakeillaan, mutta peruin loput tapaamiset. Koska eihän minulla voinut olla ongelmia.

Epilepsialääkkeistä huolimatta masennus syveni ja itsetuhoisuuteni kasvoi. Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa, ettei elämä voi jatkua näin. Tajusin, mitä oli olla masentunut. Osastojakso ja lääkkeet, jotka sammuttivat silmieni tuikkeen; vastustin samaisen virkailijan pakeille menemistä, joten sain viisi käyntikertaa depressiohoitajalle. Muuta heillä ei ollut tarjota. Ystävällinen nainen, joka todella yritti auttaa minua, mutta silti jätin menemättä viimeiselle tapaamiselle. Halusin laihtua ja kuihtua, mutta en myöntänyt sitä silloin. Pahaa oloani turrutin viiltelemällä ja ottamalla liikaa rauhoittavilla, naiivisti kuvittelin painoni lähtevän nopeampaan laskuun, jos ottaisin kolminkertaisen annoksen laihdutuspillereitä. Ja putosihan se paino, kun vuoden ajan urheilin liikaa ja söin pelkkää kaurapuuroa ja näkkileipää. Muutin pois kotoa pitkän taistelun jälkeen ja ensimmäinen ajatukseni omassa asunnossa oli: minun ei tarvitse syödä mitään, sillä kukaan ei ole kontrolloimassa syömisiäni. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miten syvällä syömishäiriön pauloissa olin.

Ahdistuskohtaukset tulivat kuvioihin vasta myöhemmin. Toki olin ahdistunut myös silloin, kun halusin tappaa itseni keinolla millä hyvänsä, mutta ongelmaksi asian koin vasta vuosien jälkeen. Ei riittänyt, että olin masentunut ja syömishäiriöinen, sairastin myös ahdistuneisuushäiriötä, mikä kasvoikin myöhemmin suurimmaksi ongelmakseni. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen oli paljon vaikeampaa ja hitaampaa kuin olisi voinut kuvitella.

Asioiden ja sairauksien ymmärtäminen - hyväksymisestä puhumattakaan - on ollut hyvin hidasta. Kaikki on tapahtunut vaiheittain, vuosien saatossa, vaikeus vaikeudelta. Havahduin taideterapeuttini kysymyksen jälkeen siihen todellisuuteen, että olen taistellut näiden asioiden kanssa jo kymmenen vuotta. Pieni ihminen sisältäni huutaakin nyt kovempaa kuin koskaan: milloin kaikki helpottaa?

Tässä päivässä on kuitenkin eroa verrattuna vuosien takaiseen: minä haluan parantua. Ehkä se on mahdollista. Tiedän sen olevan mahdollista.