Lapsettomien lauantai.

Eilen vietettiin Älä laihduta -päivää ja mietin, josko kirjoittaisin aiheesta jotain. Mielessäni mellasti lähinnä surkuhupaisa muisto kahden vuoden takaa, kun katselin julistetta ko. aiheesta ja nauroin räkäisesti. Totta hitossa minä laihdutin - ja vielä entistä enemmän, kun käskettiin moinen touhu lopettamaan. Eli se siitä.

Tuohon aikaan näytin pikkutytöltä - ehkä korkeintaan 12-vuotiaalta - ja olin yhtä turvaton kuin niin nuori voi isojen pelkojen edessä olla. Huusin apua, tarvitsin tukea; syliä, johon sulkeutua ja käsiä, jotka tuudittaisivat sisälläni velloneen myrskyn. Valtaosa vaatteistanikin oli suunniteltu mahtumaan noin 10-vuotiaalle, josta olin silloin mahdottoman ylpeä. Nyt kierrän lastenvaateosastot kaukaa myös siitä syystä, että ne osuvat liian syvälle siihen kaikista kipeimpään haavaan: lapsettomuuteen.

Tänään on lapsettomien lauantai. Kävin mieheni kanssa kaupungilla, nauroimme ja katselimme ihmisiä. Puhuimme sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksista, palkkakuopista ja kesävaatteista. Katseeni viipyili lettipäisissä tytöissä ja jäätelötötteröiden lumoissa olevissa pojissa, vainuissa nukkuvissa vauvoissa ja naisten kasvavissa vatsoissa. Mies kysyi, olenko surullinen - kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Kyyneleet nousivat silmiini ja nyökkäsin hiljaa. Lohduttavia sanoja, rakastava katse. Älä vielä luovuta, rakas, kyllä me selvitään.

Yhdessä tosiaan. Kyllä! Tällä kertaa haluan luvata itselleni ja varsinkin toiselle osapuolelle, etten aio työntää häntä asian ja omien olojeni ulkopuolelle.