Kädetön stressipossu.

Rutistelen käsissäni olevaa stressipossua. Terapeutti kysyy, miten possu voi ja luon säälivän katseen pientä vaaleanpunaista otusta kohtaan. Sillä ei ole enää käsiä, sanon, ja viittakin roikkuu enää vain puoliksi sen selässä. Sain possun siltä yhdeltä todella tärkeältä - rakkaalta mysteeriltä - kun olin joutunut päivystyksen kautta taas kerran osastolle. Vaaraksi itselleen, ne sanoivat. Possu on nähnyt paljon, kulkenut laukussani lähes kaikkialle. Se on ollut iso turva ja apu - ja siltä se näyttääkin. Nyt tarvitsen sitä taas, koska isot asiat ja suuret surut. Pelot, ahdistukset, poukkoileva mieleni.

Puhumme suuren osan ajasta, lopuksi yritän kirjoittaa olostani: 

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. 

Voisin täyttää koko paperin tuolla sanalla. 

Yritän kietoa itseäni pieneksi mytyksi, 

mutta minä en ole pieni.

Sotken joitakin säälittäviä lauseenalkuja, huitaisen vahingossa lattiaankin tummanharmaan viirun ja paiskaan kynän vauhdilla pois kädestäni. Pää ei kestä enempää, se käskee juosta pois, mutta jähmetyn aloilleni. Muutamia sanoja terapeutin taholta - tunteet sitovaa järkeilyä - ja olo tasoittuu. Ihmettelen, miten ahdistus väistyy nykyään niin paljon helpommin kuin ennen. Se ottaa askeleen sivuun ja antaa tilaa. Outoa. Mieli ei enää jää täysin tunteiden ja kehon jalkoihin.

Jostain ahdistuksen, jaksamattomuuden, vihan ja surun takaa löytyy kuitenkin asenne. Se, joka vakuuttaa, että minä selviän ja antaa voimaa taistella, vaikka pitäisi hakata pää verille betoniseinän vasten. Pelko jää kulkemaan vierelle, asettuu aivan kiinni vasemmalle puolelleni, mutta asenne ottaa sitä kädestä kiinni ja vakuuttaa, että yhdessä pystytään.

Pystytäänkö ihan varmasti?