Ääni ei vaimene.

En tiedä, mikä siinä on, että jähmetyn paikalleni suolapatsaan lailla, kun taideterapeuttini kehottaa liikkumaan, käymään lattialle pitkälleen tai tekemään mitä tahansa kehollista. Jähmetyn, kun kuka tahansa pyytää tai käskee, silloinkin, kun itse itseäni vaadin toimimaan.

Kehollisuus, liikkuminen, itsensä esille tuominen. Nuo kaikki ovat niin vaikeita asioita, vaikka taannoin rakastinkin juoksua ja vaikka urheilu onkin minulle todella tärkeää. Mutta. Se on niin erilaista tuoda itseään ilmi kuin pistää tossua toisen eteen ja kiihdyttää marssitahtia - se on jotain ihan muuta. Päässäni käynnistyy se sama kasetti pyörimään uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

et osaa et pysty et voi olet ruma kömpelö lihava läski iso kamala mene jo pois piiloudu äkkiä juokse häivy ole vaiti ei susta ole siihen parempi kun et edes yritä

Niinpä. Ne vaativat ja käskevät äänet aloittavat sen taas; tai ei, se taitaa olla minun ääneni. Niin, minun. Enkä osaa vaimentaa sitä.

Haluaisin kovasti saada myös kehon toimimaan yhteistyössä mieleni ja tunteideni kanssa, mutta en osaa luottaa siihen, että voisin rohkeasti ottaa sen ensimmäisen askeleen ilman arvostelevia katseita tai sanoja. En jotenkin pysty käymään pitkälleni maahan - tai edes tietoisesti istumaan ja olemaan - ilman ajatuksia siitä, miten kamalan ison tilan lattiasta oikeasti vien. Ne tunteet tulevat miljoona kertaa voimakkaammin kuin mitkään muut koskaan. Mietin, miten säälittävältä mahdan näyttää taideterapeuttini silmissä; aikuinen nainen muuttuu pikkutytöksi noin yksinkertaisen asian edessä. Järjellä tiedän, ettei se ole niin, mutta pirulliset ajatukset löytävät joka asiasta sanottavaa. Ihan kaikesta.

Pelottaa. Voiko rikkinäisestä tulla enää ehjää?