Taisi mennä suorittamiseksi.

Istun kovalla laminaatilla ja yritän tehdä pakotan kehoni tekemään, mitä taideterapeuttini näyttää. Maadoittumaan. Kehoni vänkää vastaan ja saan oikeasti tehdä lihasvoimin töitä, että saan pidettyä kämmenen toisen päällä edes vähän auki. Mieleni ja kehoni ovat monesti aivan eri linjoilla; toisen mielestä asiat tehdään vaikka väkipakolla, kun toinen haluaisi ottaa pienen aikalisän. Ennen viimeistä varttia terapeutti kysyy sen vaikeimman kysymyksen: "Mitä sinä haluaisit tehdä vielä?" En tiedä taaskaan - en koskaan tiedä - joten hän ehdottaa kuvan tekemistä. Mieli suorastaan huutaa kieltolauseita, mutta keho ei tottele, se haluaa miellyttää: "Joo, tehdään vaan." Istun mykkänä tyhjän paperin edessä hyvän tovin, kunnes saan soperrettua, ettei tästä tule mitään. Keskustelumme polut haarautuvat suljettuihin kysymyksiin, kuten "tehdäänkö kuva?" tai "aloitetaanko kirjoittamalla?". Miten vaikeaa voikaan olla sanoa ei? 

Joo (eikä!) 

Kaikki käy (haluun liikkua!) 

Ihan sama (oikeestaan mulla olis idea)

Tehdään vaan (tehdäänkö jotain muuta?)

Tapaamisen jälkeen poljen kotiin ja mieleeni nousee tärkeä kysymys: milloin aloin suorittaa parantumista? Olenhan minä aina kiltisti tehnyt, puhunut, kertonut ja kuvaillut, vaikka en ehkä olisi edes halunnut, mutta en ole pitänyt sitä mitenkään erikoisena asiana. Luonnevikana ennemminkin, kiltin tytön leiman lätkäissyt keskelle otsaani. Ole siinä sitten suorittamatta!

Jo vuosia olen pitänyt itseäni enemmän tai vähemmän säälittävänä: epileptikko, (entinen) anorektikko ja hullu. Olisiko nyt viimein aika osoittaa armollisuutta itseään kohtaan? Voisi silittää ihoaan kämmenellä veitsenterän sijaan ja katsoa peilikuvaansa silmiin muulloinkin kuin ripsiväriä laittaessa. Voisi sanoa itselleen "olet kaunis" ja jättää iänikuisen solvaamisen.

Ja veisi apteekkiin ne lääkkeet, joita on vuosikausia pitänyt säilössä odottamassa Sitä Pahinta Päivää.