Mustaa.

Huudan surua luokseni, mutta se on hiljaa ja pysyy piilossaan. Maanittelen, kyselen, käsken. Kuiskaan ja taas huudan. Vailla vastauksia jään muodostamaan juuria näiden seinien sisälle. Seinien, jotka luovat turvaa ja palastelevat minua yhä pienemmiksi kappaleiksi samanaikaisesti.

Tarvitsen suruni! Tuokaa se tänne! Kahlitkaa ja kantakaa se luokseni. Ilman surua en voi tulla ehjäksi koskaan.

Yhä useammin maailma pukeutuu kuitenkin vihaan. Minä ja pieni, säälittävä maailmani. He käskevät ottaa askeleen kerrallaan, mennä eteenpäin pakottamatta mitään liiaksi. Hitaasti. En jaksa uskoa siihen, en jaksa odottaa. He sanovat, ettei ole kiire. On aikaa. Mutta en jaksaisi enää odottaa.