En ole pystynyt luomaan järkeviä ajatuksia, saati kokonaisia kirjoituksia, sillä kaikki on niin levällään. Minä ja mies - me tuskin nähdään toisiamme, ja ehkä parempi niin, sillä emme osaa muuta kuin rikkoa toisiamme sanoin ja teoin. Enkä nyt tarkoita väkivaltaa, vaan enemmänkin asioita, mitä jätämme tekemättä tai teemme, vaikka toisen ymmärrys ei riitä. En tiedä, miten pääsisimme eteenpäin, kun minä olen kuin jänis, joka työntää päätään pensaaseen ja hän kuin (huono) metsämies, joka ampuu itseään jalkaan ja minua hyvin läheltä.
Koen syyllisyyttä lähes kaikesta, mitä teen tai en tee: töistä, vapaapäivistä, innostumisistani ja ennen kaikkea alavireisestä yleismielialastani. Ole tässä sitten. Kun kaupastakin ostin vain vääriä asioita.
Toisaalta olen myös hirveän yksinäinen. Saan syyttää itseäni tästä ihmissuhteiden puutteesta, kun en tietyssä vaiheessa jaksanut nähdä tai tehdä mitään. Nyt ajatus tuntuu vaikealta, ehkä ahdistavaltakin. Päädyn vanhaan, turvalliseen totuuteen: kun ei näe ketään, ei tunne mitään, on turvallisempi.
EDIT.
Kävin äsken kaupalla viemässä kortit postiin ja huomasin koko matkan hymyileväni. Ilman syytä, ilman taka-ajatuksia, itsekseni, joka askeleella. Ja se tuntui itse asiassa ihan hyvältä. Ehkä hassultakin, mutta hyvältä, sillä pidän hymyistä ja siitä, että hymyilen. Nyt se oli kaiken lisäksi aidompaa kuin aikoihin. Mitä mulle tapahtuu?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti