Taas liikaa sanoja, liian myöhään, pimeässä huudettuna. En kestäisi niistä yhtäkään. Jokainen niistä saa minut pelkäämään, että otat pakatut laukkusi ja lähdet. Että korut lentävät kaaressa kaksiomme poikki ja kilahtavat paiskautuessaan seinään. Liikaa tukahdutettuja tunteita. Ja minä itken salaa, samalla etsien jotain, mikä veisi tämän kivun pois. Vanha malli toistaa itseään: kipu peittyy kivulla.
Aamulla huudat taas veljesi nimeä, kun kelloni on soinut liian kauan ja jään miettimään, miksi niin käy joka toinen kerta. Kysyn sitä, kun juot aamukahviasi, mutta kohautat vain olkiasi: tuskin siinä mitään, unenpöpperössä vain. Silti joku siinä häiritsee.
Syytösten kehä on valmis joka ilta, kun kohtaamme. Turha on edes luoda katsetta toiseen. Seitsemän vuotta olet ollut samanlainen, sanot. Enkä voi kuin vaieta vastaukseksi. Olkoon niin. Joinain päivinä haluaisin toivoa sinulle parempaa, mutta rakastan sinua niin paljon, etten kuitenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti