Kaaoksenhallintaa.

Tein kiukkuspäissäni jotain, mitä kadun ja mistä iloitsen samanaikaisesti. Huusin miehelleni: olen masentumassa, tarkkailen syömisiäni, viiltelen taas ja haluan kuolla. En ollut ajatellut sanoa noin - en missään nimessä - sanat vain pääsivät suustani. Hän suuttui, mitä muutakaan? Itkin epätoivoa ja pelkoa, kun lupasin lopettaa. Ihan varmasti lopettaa.

Mikä siinä viiltelyssä oikein on? Miksi sitä tekee? Minulle se on ollut pakoreitti ahdistuksesta, ikään kuin se viimeinen mahdollisuus, joka ei koskaan petä. Aina yhtä kivuliasta, tuhoavaa ja pysyvää. Aina minä sitä myös kadun, kerta kerran jälkeen vain enemmän. Olin pitkän tovin satuttamatta itseä, mutta kesä ja syksy toi liikaa painavia asioita mielelle, enkä enää kyennyt käsittelemään niitä. Häpeillen olen tunnustanut tämän asian; minä sorruin taas, olen koukussa.

Mies totesi hiljaa, ettei minun kannattaisi hänen vuokseen lopettaa: lopeta vasta sitten, kun itsesi vuoksi sitä haluat. Mutta haluanhan minä itsenikin vuoksi! Se ei vain riitä motiiviksi, sillä mieleni on hyvä valehtelemaan itselleen. Ainahan sitä vähän voi tehdä, se houkuttelee, ja minä tyhmänä uskon. Ihan vähän vain, vaikka sekin on liikaa.

Minä lopetan. Ihan varmasti lopetan.

-- Kun terä ihoo nylkee, kipua voi sietää 

ja tytär hetken hallitsee kaaoksen joka aina vallitsee.

Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on,

hihan alle ne piiloon jää.

Eikä kukaan tiedä, et on onneton,
kun ei sieluunsa nää.

Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii,

jotka johtavat ei mihinkään.

Mut se terä joka sydämessä on kii,

viiltää syvempään.

Eikä kukaan huomaa, ei kysy, mihin vie tää.

Se tytär jälleen lipeää, naarmuihin, jotka tekee kipeää. --

(R. Redford & J. Rainio - Pieniä polkuja)