Ilman epilepsiaa?

Olen joskus miettinyt, millainen olisin ilman lääkitystä tai epilepsiaa. Sitä on vaikea kuvitella, kun on sairastanut niin kauan ja lääkkeetkin aloittanut jo kymmenkunta vuotta sitten; ei ole vertailupohjaa esimerkiksi aikuiselle minälle, joka ei olisi syönyt rekkalastillista erinäisiä lääkkeitä.

Olen pohtinut, mikä osuus epilepsialääkkeillä on ollut mielenpulmissani - minä kun en koskaan suostunut mielialalääkkeitä aloittamaan. Itse asiassa, nyt valehtelen! Olen syönyt niitä kahteen otteeseen: osastojakson jälkeen puolisen vuotta ja aikuisiällä viikon, mutta lopetin, kun sain allergisen reaktion. Ei vaan tullut koskaan soitettua asiasta psykiatrille... Hups! On vaikeaa sanoa, mikä johtuu mistäkin, saatika mikä pahentaa tai parantaa tilannetta. On toki lääkkeitä, jotka ovat saaneet pääni aivan totaalisen sekaisin, mutta niiden haitat ovat olleen niin voimakkaita, ettei huomaamiselta ole voinut välttyä. Toisaalta mietin myös omaa persoonaani: mikä on sitä lääkittyä minää, mikä aitoa ja oikeaa? Entä mikä verhoutuu masennukseen?

Tälläkin kolikolla on kuitenkin kaksi puolta; olen niin tottunut tähän sairauteen, että jos nyt saisin yhden toiveen, en ehkä ensimmäisenä toivoisi epilepsiaa pois. En ehkä osaisi, sillä se on niin kiinteä osa arkeani - ja minua. Mitä minusta jäisi jäljelle ilman tätä sairautta? Hassua - sitä toivoo kohtauksettomuutta enemmän kuin mitään muuta, mutta ajatus elämästä ilman epilepsiaa tuntuu täysin vieraalta. Ei ollenkaan normaalilta.