Taideterapeutti kysyi monta kertaa: mitä sinä nyt tarvitset, pitäisikö meidän istua vähän aikaa alas? Puistin vain voimakkaasti päätäni, käperryin kuoreeni ja lähdin karkuun sitä tilannetta, jossa en kestänyt olla. Ensimmäistä kertaa taisin oikeasti paeta terapiasta. Myönnän, oli huono ajatus sännätä pakkaseen siinä mielentilassa; noin vain rynnätä ahdistuneena pimenevään alkuiltaan. Päässäni risteili paniikkiajatuksia ja pahoja käskyjä, mutta vaitonaisena nappasin reppuni ja puin ulkovaatteet päälleni.
Housut. Ei saa olla vaivaksi!
Takki. Ei saa viedä toisen aikaa! (Sehän on perjantaikin...)
Kengät. Äkkiä karkuun!
Pipo. Täytyy päästä pois!
Lapaset. Apua, en kestä!
En katsellut ympärilleni, annoin vain pyörän vauhdin kiihtyä alamäessä ja lasketin ohi risteysten, liikennevalojen ja sisäpihojen. Ahdistuneena. Olin sekaisin tunteista ja ajatuksista, kun yhtäkkiä havahduin voimakkaisiin ääniin ja auton etupuskuriin lähelläni. Meinasinko juuri jäädä auton alle? Kuski joutui painamaan jarrua niin, että sepeli ja pakkanen kirskuivat renkaiden alla. Minun olisi kuulunut väistää, mutten ollut tajunnut mitään ympäröivästä todellisuudesta.
Mitäkö oikeasti olisin hetkeä aiemmin tarvinnut? Pienen, turvallisen tovin vain istua ja rauhoittua. Rohkaisevan ja lohduttavan kädenpuristuksen, ehkä halauksen ja sanat: "Ei ole mitään hätää." Niitä minä arjessanikin tarvitsisin. Mutta eihän sellaista pyydetä toiselta! Ei mieheltä, ei ystävältä eikä varsinkaan terapeutilta, jonka aikaa vien muutenkin liikaa. En minä sellaista ansaitse. En nyt, en ikinä.
Hui kauheeta!! Onneksi et jäänyt auton alle. :( Voi pieni<3 Kyllä tuollaista apua nimenomaan pyydetään toiselta. Useimmiten ihmiset haluavat auttaa. Terapeutti tekee työtään, et sinä "vie" hänen aikaansa. Sinä ansaitset, nyt ja aina. Oot <3
VastaaPoistaKiitos, hani <3 Todellisuus ehkä hämärtyi siinä hetkessä, mutta jälkeenpäin tajusin, että tulevaisuudessa todella istun sen hetken ja rauhoitun (vaikka se olisikin vaikeaa). Opetus oikein kantapään kautta :/
Poista