"Ei mulla sillee oo haaveita. Tai siis - en uskalla haaveilla, kun ei se kuitenkaan kannata." Kuulin ääneni säälittävyyden, pelon, surun - kaiken. En tiedä, mitä TP lauseen seasta kuuli (ehkei mitään), mutta itse tunnistin huonon itsetuntoni ja se harmitti. Sen saman, mistä työnantaja puhui arviointikeskustelussa. Kerroin opettajalle olevani liian arka, että rohkeutta pitäis saada. Työnantajani jatkoi lausettani: "Ja enemmän itseluottamusta, mutta mistähän me sitä saatais?" Enpä tiedä.
TP hymyili, kun sanoin, että uskaltaisin kuitenkin lähteä toiselle puolelle maapalloa elämään ja olemaan. Tai no, en pysyvästi elämään, mutta kiertelemään. Ja vankasti vakuutti, että on hyvä, että on edes yksi haave. Haaveet auttoivat jaksamaan. Kyllähän minä hitto sen tiesin! Mutta on vaan niin vaikea haaveilla. Kun ei vain uskalla päästää ajatuksiaan valloilleen, kun kuitenkin käy huonosti.
Tunteita on niin vaikea ymmärtää. Haluaisin pitää ne tiukassa kontrollissa, mutta miksi en onnistu siinä? Itkemisen olen sentään onnistunut kätkemään lähes täydellisesti. Oikeastaan jopa niin täydellisesti, että en itke kuin kotona - ja ihan yksittäisiä "lipsahduksia" on päässyt viime aikoina tapahtumaan. Ja samaan aikaan mietin, että miksi en osaa itkeä!? Kieroutunutta. Inhottavaa.
Mutta hei! Tänään on paistanut aurinko hetkittäin ja näin ensimmäiset leskenlehdet. Ehkä se kevät tulee?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti