Makasin eilen sängyllä puoliunessa ja juttelin miehelle jotain, mitä itsekin vähän säikähdin.
En ole tuntenut tällaista oloa vuosiin. Himpun verran onnellisuutta, energisyyttä ja iloa. Mitä se sellainen on? Ei ainakaan minua - mutta silti tiesin olevani enemmän elossa kuin viimeiseen viiteen vuoteen. Hämmentävää. Pelottavaa. Ja ennen kaikkea ihanaa! Kerroin, miten tunnen kevään, kuulen kaikki linnut ja nautin juoksemisesta katupölyn seassa. Olen huomannut hymyileväni kävellessä ja ennen kaikkea juostessa. Liikunta ei ole pakkopullaa; ei ole pakko kuluttaa kaloreita joka ikinen sekunti, niin ja mitä rankemmin, sen parempi. Ehei, minä liikun omaksi ilokseni! (no okei, kyllähän mä vähän tätä painoa voisin pudottaa...)
Minä tunnen maailman, tai edes pienen palan. Haluan haistaa ja maistaa ja kokea. Ja minulla on haaveita. Pieniä tai suuria, mutta edes muutama. En ole haaveillut vuosikausiin, sillä eihän se kannata, kun kuitenkin vain pettyy lopulta. Onhan haaveilu myös pelottavaa, sillä mitä enemmän uskaltaa ajatella, sen varmemmin ja kovempaa rysähtää alas. Mutta herranjestassentään minä haaveilen!
Eikä pää ole enää koko aikaa painuksissa, vaan oikeasti uskallan katsoa kohti taivaanrantaa.
Mies hymyili ja sanoi varovasti, että kunhan vain annan niille tunteille tilan ja uskallan tuntea. Sehän se vielä onkin taisteluni, sillä en oikein tiedä, mitä ja miten pitäisi tuntea. Niin kauan olen dumpannut tunteitani kasaan johonkin syvälle, etten enää osaa itkeä, nauraa, kaivata - tuntea. Miten opetella tuntemaan taas? Tuleeko ne itsestään? Kysymyksiä vailla vastauksia.
(vai onko tämä vain joku hetkellinen häivähdys, joka pian katoaa?)
Oon onnellinen sun puolesta. :) Halaus. Tiedän sen tunteen, ku juokseminen ei oo enää pakkopullaa. Se on mahtavaa. :) Ite en valitettavasti oikein tällä hetkellä pysty juoksemaan. :/ Juokse munki puolesta. Liikunnan avulla voi myös purkaa tunteita. :)
VastaaPoista