Herätessäni paistoi aurinko ja väsymys- & unilääkepöllyistä huolimatta nousin aikaisin ylös - h y m y i l l e n. Nyt ei enää hymyilytä. Ei. Kasvot on tyhjät, mieli on tyhjä, sielu on jäässä. Olemisen vaikeus piilee juuri tuossa: ei ole mitään sanottavaa. Väsyttää vain ja pohdin, että kuka miksi mitä haluanko kenen kanssa ai en vai?
Sähkövirtaa on riittänyt enemmän kuin jaksaisin. Eilen häpesin ja harmistuin, kun työkaveri näki jähmettymiseni ja nykinäni. Kyllähän se ymmärtää ja ei mulla ole kohtauksista puhumisessa mitään hävettävää, mutta autas vaan, kun joku näkee ne. Tekisi mieli ampua itseni! Olen heikko paska kamala. En edes selviä työpäivää ilman nykinää. En haluaisi nostaa lääkitystä, sillä nykyinenkin vetää minut väsymyksen partaalle ja pahemminkin - antamatta kuitenkaan nukkua yöllä. Olen turta päivisin, näen tähtiä ja voimia ei ole. Tätäkö haluan lisää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti