Jotain saastaa.

Paha olo kasvaa. Lasken pillereitä ja kertaan Pharmacan ja onnettoman muistini kanssa, mitkä niistä olisi vaarallisimpia - erikseen ja yhdessä. Mikä olisi liian iso annos? Jos ottaisi vähän paljon kaikkea - ehkä se auttaisi ahdistukseen. Veisi pois nämä sadat syyttelyt ja itsensä pohjattoman inhoamisen.

Kirjoitan sivut täyteen itsevihaa ja kirosanoja. Miten paska kurja epäkelpo hirveä ihminen on. Ja TP sanoo, että yritä edes väkisin saada toiselle sivulle jotain positiivista. Mistä tässä nyt pitäisi kiittää, kun oon jo kuitenkin pilannut kaiken?

Tekisi mieli itkeä ja huutaa, mutta en pysty. En voi. Hymyilin ystävälle parhaani mukaan ja sanoin, miten kivasti menee. Valehtelin taas, vaikka hän taisikin nähdä lävitseni. Satuttaa lausua tyhjyyttä kumisevia lauseita, kun toinen tietää ja tuntee, ettei elämä jää vain lääkemuutoksiin ja työpäiviin. Etten yrittäisi rohkeana niellä kyyneleitäni ja välillemme ei putoaisi syvää hiljaisuutta, jota pakenen siirtämällä silmäni kaukaisuuteen.

Tämä paha olo on kaikkialla läsnä. Se on tehnyt kodin minusta. En jaksaisi enää, mutta pitää yrittää näyttää vahvalta edes suunnilleen kaikille.