Olen miettinyt. Paljon. Siivonnut, pyykännyt, pohtinut. Ahdistunut ja jatkanut taas.
TP jaksaa tsempata. Itse en jaksaisi näin säälittävää tapausta. Itken huonommuuttani, lihavuutta ja paskaa elämää. Ahdistun lisää. Ja se vaan jaksaa hokea, miten alkusyksystä kaikki oli kuitenkin paljon paremmin. Että sitä kohti. Ja että kontrollin tarve ja syömishäiriö ja varmasti osa masennuksestakin on epilepsian "ansiota", ja että se on ihan normaali reaktio. Mutta onko normaalia, että se vaan jatkuu ja jatkuu? Onko koko elämäni ahdistuksen kanssa kamppailua ja yhtä hiton sopeutumisyritystä. Enhän ole vieläkään oppinut tätä sairautta hyväksymään. Myöntämään kyllä ja hyväksymään sen diagnoosin, mutta että kohtaukset? Ja se kuolemanpelko, pelko, häpeä - koko jättimäinen paketti pelkkää harmia?
Kunpa osaisikin olla positiviinen. Ei pelkäisi ihmisiä, epilepsiaa, kuolemaa ja lähes kaikkea mahdollista. Ajattelisi, miten elämä kuitenkin voittaa ja kaikki kääntyy parhaaksi. Että mä paranen vielä. Joskus. Paskat. Sen sijaan sitä yrittää kaikin voimin roikkua masennuksen ja syömishäiriön rippeissä, kun irtikään ei osaa tai uskalla päästää. Toivoo olevansa vähintään kymmenen kiloa laihempi, se tuttu ja turvallinen "anorektinen luuranko, jota aaveetkin juoksee karkuun", kuten eräs narsistinen bisnesmies kerran totesi.
Ettei tarvis elää. Tuntea. Kohdata. Olla. Pelätä. Vihata. Ahdistua. Piiloutua itseltään ja muilta.
Voi. Ei se irti päästäminen ole niin helppoa; ei sitä oikein voi tehdä silloin kun päättää niin. Kunpa voisi!
VastaaPoistaEn oikein tiedä, mitä sanoa. Paitsi että tiedän sen hiton sopeutumisyritystunteen. Voi, kun näkisit itsesi lempeämmin. Ei sinun tarvitse olla mitään muuta kuin se mitä jo olet. Ei positiivisempi, ei terveempi eikä sairaampi. Jos ymmärrät. Että sinussa on jo kaikki.
En nyt yhtään osaa olla lohdullinen tai mitään mitä tahtoisin, koska olen vähän vihainen siitä että joudut kohtaamaan tuollaista, kaikkea pahaa.
Lämpöä ja tuikkivia valoja. ♥