Vain minä ja musta mieleni.

Olen jo useana päivänä kirjoittanut ja taas pyyhkinyt kaiken pois. Sanottavaa olisi, mutta ei sanoja. Tunnen olevani lukossa. Ei tunteita, ei sanoja, ei ajatuksia. Ei mitään. Vain kuori, joka hymyilee. Jaksaajaksaa. On, ei ole ja taas on. Paikalla, muttei läsnä. Jne.

Lääkkeet saavat pään sekaisin. Elämä saa pään sekaisin.

Terapiani on loppumassa kohta ja se saa ahdistuksen epämääräisen mylleryksen jylläämään entistä lujemmin. Mitä teen jatkossa? En osaa tai uskalla ottaa asiaa puheeksi terapeuttini kanssa, vaikka tiedän, että pitäisi. En tule saamaan jatkoa, sillä voin niin pirun hyvin. Ei sairaslomia (no, hyvä on - kolme ja puoli päivää epilepsian takia), ei mitään. Vain epämääräinen ahdistus ja musta mieleni. Haluaisin taideterapiaan, sillä uskon sen olevan "mun juttu". Kaikki olisi täydellisen valmista, terapeutti kyselty ja mahdollisuuden ovet auki - mutta. Iso mutta. Epäröin. Miten sanon terapeutilleni? Hylkään sen, kun en hae jatkoa? (Petturi!) Eihän se siihen ehkä satu, mutta hävettää ja ahdistaa kertoa. Miksi edes tunnen tällaisia tunteita? En pysty sanomaan, että ajattelen olevani takinkääntäjä. Pitää miellyttää. Pitää olla hyvä. Täydellinen. (Vaikka en ole. Enkä tule olemaan.)

Kotona mies on huolissaan, kun pakenen sitä ja kaikkea. Olen syömättä, teen työtä tai vain nukun ja/tai lenkkeilen. Jos jaksaisin edes jälkimmäistä. Voimia on liian vähän. Olen siis laiska.

Nyt töihin. Eih.