- eipäs jaksakaan.
Olo ja elo on kuin puhelimen tai kameran akulla, jota ladataan virran loputtua. Pari päivää menee ihan kivasti, hymyillen ja lintujen laulua kuulostellen, kunnes huomaan, että battery low ja sitten romahtaa voimat. Pitää päästä lataamaan lisää tai elämisestä ei tule mitään. Mikä sitä jaksamista sitten niin kuormittaa? Jatkuvat kohtaukset, ja ne äänet pään sisällä, jotka toruu ja parjaa. Pitäis tehdä paremmin. Olla parempi. Mutta kun ei jaksa. Ja kun sen koulunkin kanssa piti tehdä niitä kompromisseja. Kotikin pitäis taas siivota, ruokaa tehdä ja pyykit pestä. Hakkaan päätäni seinään ja toivon, että ne vammaiset aivoalueet saisivat samalla oikein kunnon tällin - jossain otsalohkossahan ne kai sijaitsivat.
TP on kuullut samat asiat satoja kertoja, mutta jälleen kerran huokaisen: mua vaan niin inhottaa. On vaikee hyväksyy. Se kysyi, millaisena olis helppo hyväksyä ja millaisena oon hyväksyny. En tiedä, vastaan, mutta sen mielestä mä kyllä tiedän vastauksen. TP katselee mua tarkasti, mä tutkin maton hapsuja ja ollaan ainakin viisi minuuttia hiljaa. Ei auta kuin sopertaa jotain vastaukseksi.
En ole kuunnellut aikoihin Stellaa. Näihin liittyy liikaa muistoja. Mutta jos nyt tämän kerran:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti