It's a new start.

Eilen koitti viimein se päivä, kun suljin viimeistä kertaa terapeuttini oven. Tunne oli haikea ja vaikea, mutta toisaalta niin mahtava. Kolme vuotta sitten en uskaltanut edes ajatella huomista päivää pidemmälle, sillä enhän uskonut seuraavan päivän koskaan saapuvankaan. Nyt takana on kuitenkin monia hetkiä siinä asunnossa: naurua, itkua ja paljon pahaa oloa. Matkalla on ollut myös ihminen, ei vain terapeutti, jonka edessä on saanut hajota uudestaan ja uudestaan. Ihminen, joka sanoi lopuksi: "Sinun kanssasi on ollut hienoa työskennellä - mulla tulee sua ihan ikävä." Ehkä se sanoo noin kaikille, mutta siinä se kaikki tuntui niin hyvälle; sillä tulee mua ikävä, kuten mullakin sitä. Ja silti molemmat tiesimme, että näin on hyvä. Elämä kyllä kantaisi, ja aina saisi ottaa yhteyttä, jos tuntuisi, että maa jalkojen alla ei kestä.

Kolme vuotta tuli taisteltua ja olen kyllä ihan onnellinen kaikista noista vuosista, vaikka tuntuukin aika koomiselta sanoa noin. Onnellinen masennuksen ja syömishäiriön täyteisistä vuosista? Ne juuri ovat kasvattaneet mua enemmän kuin mikään muu. Ymmärsin vuosien aikana, että syy masennukseeni ei ollutkaan vain ja ainoastaan äidissä, kuten olin ajatellut. Syitä oli ja on niin paljon enemmän, päällimmäisenä niistä ehkä kuitenkin epilepsia ja siihen liittyvä epävarmuus. Koska sairautta ei voi hallita, täytyy oppia elämään sen kanssa.

Nyt olenkin ottanut rohkean askeleen: vähensin työmäärääni, jotten taas palaisi loppuun. Nyt minulla on enemmän aikaa palautua vuorotyöstä, enemmän mahdollisuuksia hoitaa itseäni ja  epilepsiaani. Mieluummin vähennän nyt ja lisään taas joskus, jos vaihtoehtona on pahimmassa tapauksessa lopullinen työkyvyttömyys.

Joskus lentelee myttynä

kohti toista vuotta,

toisinaan liitelee keveästi

ja laskeutuu pehmeästi.

Tärkeintä on uskaltaa lentää.

- Joel Jyrinki