Kaukana, niin lähellä.

Olen viettänyt hiljaiseloa blogini suhteen. Siihenkin on kuitenkin syynsä: kävin kaukana, maapallon toisella puolella. Rakastan matkustelua (jos se ei vielä ole selväksi tullut!) ja tälläkään kertaa maailma ei pettänyt. Pitkiä tunteja lentokoneissa ja -kentillä, eksoottinen maa ja rakkain mukana kulkemassa. Elämä ei olisi voinut paremmalta tuntua.

Palaamisen vaikeus on aina yhtä karu ja painava, mutta en haluaisi sen haitata. Siispä haluan matkani sijasta kertoa teille siitä, mitä päätin vuodenvaihteessa. En usko uudenvuodenlupauksiin, mutta aina hölmönä teen niitä. Se on aina jotain parempaa, haasteellista ja tavoiteltavaa. Aiemmin olen halunnut muun muassa laihtua lisää, kuihtua ja kuolla. Nyt on toisin. Tänä vuonna valikoin "tavoitteeni" tarkkaan, kuten myös "voimauttavan runoni", jonka olen monen vuoden ajan kirjoittanut kalenterini ensimmäisille tai viimeisille sivuille.

- Ole armollisempi itselle.
- Anna aikaa - hidasta.
- Opettele rakastamaan itseäsi.

Mitä elämässäsi muuttuisi ystäväni
jos alkaisit olla totta, kokonaisena
totta
vähitellen oppisit huomaamaan mitä
tarvitset
ja pyytäisit sitä
vihdoinkin söisit elämäsi päivät,
säästämättä, säilömättä
kaikki tuoreeltaan,
tuoksuvin ja vuotavin vesin.

Säe Irja Askolan runosta "Mikä elämässäsi olisi toisin?"

Enkä nyt tarkoita, että tästä päivästä eteenpäin olisin mitenkään parempi ihminen. Ei. Tämä on taas pieni askel kohti sitä minuutta, jota en vielä tunne, vaan vasta opettelen. Vielä tulen olemaan nainen, en enää tyttö. En se tyttö, joka hajoaa palasiksi kerta toisensa jälkeen. Jotain muuta. Rohkea, ainutlaatuinen, rakastettu. Tiedän, ettei matkaa ole vielä käyty läheskään, mutta olen jo ottanut askeleita - moniakin - ja näen, miten se on kannattanut.

Itsensä hiljainen tappaminen tuntui, ja tuntuu, liian turvalliselta; sen taakse on helppo paeta maailmaa, joka näyttää liian suurelta ja tuntuu kovalta. Mutta en halua sitä enää! Elämä on ollut liian kauan mustaa ja kovaa. Haluan maalata taivaanrantaa, uskaltaa sanoa mielipiteeni, tanssia ja laulaa, vaikken osaisikaan. Ennen kaikkea olla Minä. Oikeasti ja ehdottoman aidosti. Haluan nauraa, itkeä, kuiskata pimeydessä ja koko ajan tietää: se on ihan turvallista. Vielä tulee päivä, kun olen käynyt läpi koko tämän hyväksymisen polun, joka sai minut vaikenemaan ja piiloutumaan. Matka on jo aloitettu, nyt on enää minusta kiinni, jatkanko eteenpäin.

Ettei nyt ihan menisi jeesusteluksi, niin rehellisyyden nimissä täytyy kertoa, että olisin mieluummin palmun alla kuin täällä kylmässä Pohjolassa. Hrr.