Sormia palelee, varpaita palelee. Ne kysyvät aina, olenko kylmissäni? "Kylmä käsi, lämmin sydän" vastaan, enkä ajattele asiaa enempää. Mutta ei sydämeni ole lämmin - se on kylmä kuin kivi pakkassäällä tai jäätyvä vesi loppusyksystä. Olen tyhjä, paleleva, väsyksissä.
Olen varma, että ne puhuvat minusta pahaa selän takana. Kaikkihan inhoavat minua, hyvänenaikasentään! Kuka rikkinäistä voisi rakastaa? Tuo ja tuo ja tuokin, katsokaa nyt! Ne kuiskivat ei ne suorastaan huutavat pahoja asioita minusta, jottei minua kohta enää olisi. Kohdatessa katsovat silmiin, mutta paskanko väliä sillä on? Hymyilläkin saattaa, jos osaa valehdella. Minä näen ja aistin sen: he eivät haluaisi minua lähellekään; miksen jäänyt jo pois? Tiedän heidän ajatuksensa: olen kaikkea sitä, mitä vain ääneen uskallan lausua.
Hymyilen sinulle, kun kohtaamme, mutta näetkö tyhjyyden silmistäni? Haluaisin kertoa tämän kaiken, mutta vain heikot sortuvat, tiedäthän, enkä minä kuulu niihin, vaikka vuodet ovatkin tehneet pintanaarmuista syvempiä ja hiljaa lohkaisseet naamioni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti