Samasta puusta veistetty.

Paiskaan makuuhuoneen oven kiinni ja annan kyyneleiden tulla. Ne eivät saa näkyä kenellekään, eivät kuulua mihinkään. Tukehdutan huutoni tyynyyn ja otan liikaa erilaisia pillereitä. Yksi tuollainen, toinen tällainen, kaksi keltaista, mitä muuta? Tästä on alkanut tulla jo tapa. Paha tapa, paluu entiseen. En halua särkeä ihoani, joten turrutan mieleni, kunnes kaikki on vain usvaa ja puuromaista pöperöä. Kunnes kaikki äänet katoavat ja silmäluomia painaa liikaa. Uni ei tule muuten, tunteet eivät pysy kurissa muuten. Olen liian väsynyt ja pelokas kohtaamaan niitä. Tiedän, se on väärin.

Sisäinen kipuni muuttuu koviksi kirosanoiksi ja on täysi työ hillitä itseäni, etten paiskaisi laseja ja lautasia lattialle pähkinänruskealta pöydältämme. Naapurin kuulevat, mutta en välitä. Minuun sattuu.

Aamulla radio pauhaa: "Halusin olla kaikkea muuta kuin hän / Tehdä paremmin ja viisi kertaa enemmän / Mut juoksin hammasta purren kenkäni puhki / huomatakseni sen: / olen pohjimmiltaan isäni kaltainen." Ja sisältäni nousee sama kysymys, jonka viimeisimpänä päiväkirjaani raapustin:

miksi olen äitini kaltainen?