Tyhjyyttä se nimenomaan onkin, murheeni ja suruni. Paha oloni. Epäonnistumista, pelkoa ja vaillinaisuutta. Yritän kääntää syyttävää sormea johonkin pois, mutta se on vahvempi kuin heikot käsivarteni.
Juhlissa sukulaiset kyselevät alati, ja lapsuudenkodissani aiheeseen palataan niin usein, että kerran jo huusin äidille ja poistuin ovet paukkuen. En vain kestä niitä marttyyrisävyyn lausuttuja sanoja. Aivan kuin en itse asiaa tarpeeksi mielessäni pyörittäisi: onko koskaan ketään, josta arvuutella, kumman piirteitä hänessä enemmän on?
Tuleeko meistä koskaan lapsiperhettä? Onko minusta äidiksi? Ehkä olen niin viallinen - jo pelkästään aivovaurionkin takia - että minusta ei ole saattamaan lasta tähän maailmaan. Ehkä minulta puuttuu jokin olennainen osa. Ehkä?
Vaillinaisuuteni rikkoo minua päivä päivältä lisää. Kuukausi toisensa perään lyyhistyn kylpyhuoneen vihreälle matolle ja nielen katkeria kyyneleitäni, jottei kukaan näkisi, miten paljon sattuu.
Tärkeintä on mielestäni se, haluatko SINÄ lapsia? Uskon että äidiksi (ja isäksi) kasvetaan sitten kun lapsi on olemassa. Silloin kun lapsi on vain ajatus, se tuntuu absurdilta. Niin ja sitten se kuuluisa "kaikki aikanaan..." ^^ Mistä muuten sinun aivovaurio johtuu? Tai siis onko synnynnäinen joku vai onko sattunut jokin onnettomuus? Ja jälleen, ei ole pakko vastata, jos on liian henkilökohtaista. Voimia. <3
VastaaPoistaEt uskokaan, miten paljon haluaisin! Se on vaan niin vaikeaa. Aivovauriostani voisin melkeinpä tehdä oman postauksen, se on niin pitkä tarina, jos sen haluaa selkeästi kertoa :)
PoistaVoi sua! Löysin blogisi vasta hetki sitten ja liityin mielenkiinnosta lukijaksi. Pärjäile♥
VastaaPoista♥: http://youcanbepartofmyworld.blogspot.fi/
Kiitos ja tervetuloa! :)
Poista