Eilinen oli karmea. En tiennyt, miten päin olisin ollut. Häpesinkö? Ehkä. Raivostuttiko? Ehdottomasti. Ja illalla harmitti niin, etten osannut edes miehelle sanoa. Joutua tunnustamaan, ettei omat voimat riitä siinä, mitä olin tekemässä, kun kohtauksia yritti sätkiä vähän väliä. Joutua tunnustamaan, kun olisin voinut purra hammasta ja ehkä suoriutua illasta. Ei musta oo mihinkään - ja silti tuntuu, että tein oikean ratkaisun?!
En osaa tuntea tätä pahaa oloa pois, mutta en osaa enää tumpata tätä ihan pohjallekaan. Se jää sydämeen, muistuttaen aina välillä tuntuvilla rintakipukohtauksilla, joille ei ole löytynyt selitystä. Ja jotka ystävällinen neurologi ohittaa sanoen, ettei ne mitään ole, kun se sydänfilmikin otettiin - vaarallisia ainakaan.
Mutta kun mua sattuu. Niin kovasti sattuu, etten aina uskalla hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti