Ihan hiljaa.

On ilta ja se perkele taputtaa olkapäälle, kuiskii pahoja sanoja korvaan. Se on tuttu vuosien takaa, lähes jokailtainen, mutta aina yhtä epämieluisa vieras. Ei sitä kyllä voi enää vieraaksi edes sanoa. Tuttava se on - paskiainen, joka aina palaa, halusin tai en. Rinnassa hakkaa, kaulalla kuristaa ja tekisi mieli kuiskata vieressä istuvalle, että

auta mua

purista kädestä lujaa

koska vain kipu voittaa

ahdistuksen

Mutta olen hiljaa. Tällä kertaa suljen suuni. Ei aina tarvitse pukea ajatuksiaan sanoiksi, vakuutan itselleni. Joskus pitää vain olla hiljaa. Ja koska toisella liikaa kaikkea jo omasta takaa. Ja koska minun pitäisi olla jo edistynyt, eteenpäin astellut, rohkea, reipas. Kaikkea hyvää ja kaunista.

Seuraavana päivänä sormet leikkivät veitsenterällä. Jos edes ihan vähän? 181 päivää ilman, mutta jos ihan niin pienesti vain, ettei sitä tarvitsisi laskea ollenkaan. Mutta sopivasti kuitenkin.