Tilannearvio.

Olo on ristiriitainen. Psykiatri toisesta kaupungista soitti ja teki tilannearvion: sinä tarvitset pysyvän psykiatrikontaktin läheltäsi. Yritin jupista vastaan ja vetosin kotikaupunkini lääkäritilanteeseen, huonoihin kokemuksiini ja taideterapiaan, mutta ei auttanut. Ei sitten yhtään. Sain kaksi vaihtoehtoa: joko menisin yksityiselle omakustanteisesti tai julkiselle puolelle halvempaan hintaan. Kiitos tästä. Lisäksi uutta reseptiä ja isompia milligrammoja. Teki mieli heittäytyä ulko-oven eteen, hakata nyrkeillä maata ja itkeä kaikki kätketyt kyyneleet. Hillitsin itseni.

- Miten on mennyt?
- Huonosti. Ahdistaa ja masentaa.
- Voisit nostaa lääkettäsi. Paljonko nyt syöt?
- Kakskyt - eiku, kymmenen milligrammaa. En oo varma.
- Mites käytkö kenelläkään psykiatrilla säännöllisesti?
- En.
- Muistatko, kenellä olet aiemmin käynyt?
- En.
- Jos minä selvitän sen paikan ja teen lähetteen, käykö?
- Joo.
- Onko meillä nyt suunnitelma?
- On.
- Mukavaa viikon jatkoa!
- Kiitos.

En löytänyt sanoja mistään sieluni sopukoista, ne vain olivat poissa; harvemmin olen noin vähäsanainen, mutta en vain mahtanut sille mitään. Pettymykselle. Olisin tietenkin voinut hoidattaa itseni kuntoon jo aiemmin... Niin. Olisin voinut.

Puhelun jälkeen seisoin tuulikaapin huminassa ja löin päätäni seinään.


Myöhemmin kiero mieleni kieputti ajatuksia ja löysin itseni miettimästä, miten lääkkeennosto voisi oikeasti ollakin hyvä juttu, sillä sehän vie ruokahalua. Nytkin se on onneton, niin mitä se sitten kohta on, kun annokseni tuplaantuu. Hienoa! Hirveää! Minulla on vielä pitkä matka terveiden kirjoihin, mitä ne sitten ikinä ovatkaan...