Huone

Hän avaa oven, hymyillen tervehtii ja odottaa, kun potkin kuraiset kengät jaloistani. Vaimea musiikki täyttää hiljaisuuden.

Eteisestä huoneeseen, joka kätkee sisälleen suunnattomasti salaisuuksia. Paikka, jossa voi olla oma itsensä - niin epävarma kuin siinä olenkin. Huone on tuttu ja tuttuudessaan turvallinen. Lattialle asetetun tyynyn väri vaihtelee kerrasta toiseen, mutta paikka on aina sama; kankaalla peitetyn peilin vieressä, selkä seinää ja peiliä kohden. Se kaikista turvallisin paikka. Yli kolme vuotta tämä huone on kuunnellut ja katsellut elämääni, sen pohjakosketuksia ja hidasta kiipeämistä kohti parempaa. Eikö se koskaan kyllästy?

"Mitä kuuluu?"

"Sen lisäksi, että olen taas kipeä, mua vituttaa, ahistaa ja stressaa koko elämä - ja ennen kaikkea olla minä."

Huone huokaisee hiljaa. Taas mennään.

**

Mutta aina asiat eivät mene, kuten etukäteen ajattelee. Oikeastaan hyvin harvoin. Istuudun, olen levollinen, kerron menneestä kahdesta viikosta niin järkevästi ja tyynesti, että säikäytän jopa itsenikin. Ulkoistan tunteet tarinoistani, se tekee asioista helpompia (joskin myös ontompia). Hymyilyttää vähän. Terapeutti sanoo, ettei ole koskaan nähnyt minua yhtä päättäväisenä. Hän huomauttaa myös, miten paljon olen hymyillyt ja nauranut tapaamisen aikana. Todella paljon. 

En ymmärrä.