Harmaa ja niin kovin pysähtynyt päivä. Eilinen ukkonen rauhoitti mieltä ja tyynnytti sisäistä mylläkkää, vaikka aivomyrsky ja salamointi pääni sisällä kiihtyikin iltaa kohti tukalaksi. Nauroimme P:n kanssa sätkyilleni; ne olivat kuin niitä yöllisiä säpsähdyksiä, jolloin jännittyneet lihakset rentoutuvat, paitsi että nyt oli kyse jostain aivan muusta.
Olen tappanut kaikki meidän kukat. Vehkan lehdet nousivat varovasti, kun sitä eilen jaksoin kastella, mutta parvekkeemme on säälittävän näköinen. Tarvitsisin jonkun, joka patistaisi eteenpäin, kun en jaksa tai viitsi. "Kastele kukat, viikkaa pyykit! Tee se, sinun täytyy. On pakko!" Kun en millään jaksa enkä pysty.
Jos vain hetkeksi saisi sulkea silmänsä. Öisin kun ei uni tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti