Kun rämmin syvimmällä jossain, he vain hävisivät. Ihmiset, nimittäin. Ympärilläni pyörineet, äänekkäät, elävät ihmiset ovat vain muisto menneestä. Vain harva enää katsoo kohti, saatika silmiin. Ehkä tietämättömimmät uskaltavat vaihtaa sanasen, koska heille valhe jaksamiseni rajoista on edelleen totta. Vetäytymällä työnsin muita pois kovempaa kuin koskaan.
Jäljelle jäi jotain niin halpaa, ettei kannata edes vilkaista. Jotain niin likaista, ettei sitä puhtaaksi saisi. Turhaa, unohdettua, tarpeetonta. Roskaa. Kuka tarvitsee ihmistä, joka ei olekaan sopiva? Parempi, että ohitat katsomatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti