Olen kaivannut.

On kulunut kauan siitä, kun olet viimeksi istunut keittiössäni. Nyt istumme hiljaa ja varmasti molemmat mietimme, mitä olisi sopivaa sanoa. Mietin, mitä tarkoittaa, kun ihmiset sanovat "kuin vuosia välillä ei olisi ollutkaan"? Kun ystävät kohtaavat kymmenen vuoden jälkeen uudestaan ja keskustelu onkin samanlaista kuin ennen - onko se mahdollista? Keittiöön laskeutuu jälleen lempeä hiljaisuus ja me katselemme pienen tytön arkaa olohuoneen tutkimista; kunpa uskaltaisi käydä silittämässä enkeliä, joka istuu ikkunalaudalla.

Olen kaivannut voimauttavia hetkiä kanssasi, jolloin minä voin olla minä ja sinä voit olla sinä, virheinemme ja puutteinemme. Ehkä kulutimme itsemme ja toisemme loppuun tietämällä ja ennen kaikkea puhumalla liikaa, kun olimme itsekin niin kovin väsyneitä. Ja vaikkei tässä olla hullua hurskaampia vieläkään, voi olla, että ainakin olemme kasvaneet ja ymmärrämme elämää vähän laajemmin kuin nuorena, jolloin kaikki oli tässä ja nyt. Ehkä tänään jo tiedämme, mille rajalle asti jaksamme kantaa toisiamme.

Silti istumme hiljaa, kun emme osaa tai uskalla sanoa mitään, mikä voisi rikkoa jotain jo saavutettua. Vaan mitä voi saavuttaa, jos mitään ei sano? Olen pahoillani, etten kykene puhumaan. En löydä sanoja ja arkailen, kuten tuo pieni tyttö, joka purskahti itkuun minut nähdessäni. On helpompi puhua töistä ja matkasuunnitelmista kuin sydämen kivuista ja epätahdeista, jotka oikeasti pyrkivät pintaan ja jotka pyrin peittämään kaikin voimin - kaikilta.

Kyllä me vielä. Mä haluun uskoa sen.