Itkettää ihan kamalasti.
Muistan, kuinka taideterapiassa puhuttiin itkusta ja kyyneleistä; on hyväkin odottaa ja toivoa niitä. Silti kiellän kyyneleet itseltäni, pääni tuottaa automaattista komentosarjaa: "Ei saa itkeä!" Ja yhtäkkiä mieleeni nousee kuva nuoruudesta.
Paiskaan riidan jälkeen huoneeni oven kiinni niin, että käytävän taulut tipahtelevat. Lukitsen oven hädissäni. Kyyneleet tulvivat valtoimenaan, mutta vaiennan nyyhkytykseni tyynyyn; itku on heikkouden merkki.
Korvissani kaikuu kysymys: kuka kyyneleesi vetää pois? Taisin löytää vastauksen.
Etten vaan olisi heikko.
Voi sinuu... Saa itkeä ja pitää itkeä. Kukaan ei sinua siitä tuomitse eikä kukaan kiellä - ainakaan enää uskoisin vahvasti.
VastaaPoistaMitä yksinäisyyteen tulee, tiedän tunteen. Sairaus verottaa sosiaalista elämää. :/ Mutta onneksi sulla on mies tukena ja turvana. <3
Kiitos kaunis<3 Jostain syystä ja kaikesta huolimatta uskon siihen, että tulevaisuus on vielä joskus hyvä. Meille kaikille, kun vaan tarpeeksi uskomme ja yritämme.
VastaaPoistaTiedätkö, olen aina ajatellut että kyyneleet ovat kaikista kaunein merkki ihmisyydestä. Muista mitä olen aiemminkin sanonut tuntemisesta, älä ikinä häpeä kyyneliäsikään.
Yksinäisyys on tuttua. Joskus saatan olla viikkoja yhteyksissä tasan yhteen kahteen ystävään, poikaystävän lisäksi. Joskus tuntuu, että minä olen ainoa joka jaksaa edes tehdä mitään ystävyyksien eteen, silti taas viimeisin viikko on muistuttanut siitä, kuka sulkee ovien ulkopuolelle ja kenet. Uusia ystäviä voi silti tulla aina, yleensä niitä tuleekin. Ihan sellaisia ystäväystäviäkin. Haastan sinut soittamaan yhdelle vanhalle ystävälle johon et ole ollut yhteydessä aikoihin, mutta ketä ehkä saattaisit kaivata. Älä pelkää, ei ole mitään menetettävää. Haleja!